|
|
Sandra
hieman tutumpi naama
Posts: 20 
|
Post by Sandra on Oct 27, 2017 17:31:00 GMT
Muuttolinnutperjantai 27.10.2017
Yaaaas! Roolle oli vihdoin löytynyt täältä Joensuun tienoilta tallipaikka, joka täytti meidän vaatimattomat - mutta sitäkin tärkeämmät - kriteerit. Kunhan tallilla oli hyvä heinä, raikas ilma, tilavat karsinat, ruuhkaton maneesi, siisti talli säilytystiloilla, aikuinen porukka, mahdollisuus omiin valmentajiin, mudattomat tarhat ... Iiihan muutama pikkukriteeri siis.
Mutta niin se vain löytyi Facebookin hevosryhmästä. Huttulan ratsutila. Se tuntui täyttävän kaikki kriteerit (paitsi mudattomat tarhat mutta missäpä niitä ei olisi) ja ajomatkaakin oli kotoa tallille vain 20 kilometriä. Tai "vain" 20 kilometriä. Täällä Pohjois-Karjalassa se oli kuulemma ihan normaali kauppamatkan pituus. Espoosta kun olisi ajanut 20km tallille niin olisikin ollut yhtäkkiä jo jossain Vantaan perämetsissä. Ja siinä välissä olisi ollut jo viisitoista metropysäkkiä, neljäkymmentä kauppaa ja tuhansia ihmisiä. Joensuussa ei ollut edes varmaan viittätoista bussipysäkkiä (olikohan täällä busseja ollenkaan) tai tuhatta ihmistä.
Niin. Mä olin muuttanu Espoosta Joensuuhun jo kuunvaihteessa, kun mies muutti tänne syksyllä töiden perässä ja minä tulin ruikuttaen nyt perästä. Roo oli asunut alkuvuodesta lähtien mun vanhempien omalla hevostallilla, Kasas Stallissa, joka oli mulle kuin lottovoitto. Äiti vahti hevosia ympäri vuorokauden ja Roo asu tallissa ilmaseks. Kasasilla mulla oli myös mun entinen kilpahevonen Hasse, joka jäi nyt äidille sinne ylläpitoon kun ei mulla kahta hevosta oo varaa ylläpitää omillani.
Nyt kun Roon tallipaikasta Huttulassa oli tehty paperit Pauliinan kanssa, oli aika hakea Roo kotiin. Tässähän oli mennyt jo melkein kuukauden päivät kun ei ollut edes nähnyt mun pikkuhäslääjää! ♥
Huttulasta saatiin traileri lainaan ja lähdettiin Ilpon kanssa ajamaan Joensuusta Espooseen. Kuus tuntia taukoineen ja 450 kilometriä (+ 4 huoltsikan valmissämpylää, pari suklaalevyä ja varmaan kymmenen take away-kahvia). Ja sama vielä takaisinpäin. Alko jo vähän huumori loppua lyhyillä yöunilla ajaessa, mutta tätä tämä harrastus välillä oli. Ilpon kanssa vaihdettiin kuskia tiuhaan ja pidettiin toisemme hereillä erilaisilla ajantappopeleillä.
[Sandra 20:32] : Perillä. Kiitos avusta taas! <3
[Äiti 20:47] : Menikö matka hyvin, oliko paljon lunta matkalla? Nauttikaa siellä skutsissa.
[Sandra 20:48] : Nappiin meni, lumi loppu jossain Mikkelin kohalla. Yritetään nauttia. Pidä avainta vielä siellä kukkaruukun alla jos tuleekin koti-ikävä.
Tallin ovien eteen oli pysäköinyt toinenkin auto trailereineen päivineen, joten jätettiin auto kiltisti parkkipaikalle ja talutettiin Roo ulos kyydistä. Ilpo putsasi trailerin puruista ja paskoista sillä aikaan kun mä vähän taluttelin Roota tallinpihalla. Roolla oli tapana stressata trailerissa kun se ei ollut vielä hirveästi matkustellut, ainakaan pitkiä matkoja. Se oli nytkin ihan hikinen kaulasta, mutta onneksi se jäisi talliin yöksi niin ei tartteisi kuivatella sitä kauheasti pitkän päivän päätteeksi. Roo oli virtaa täynnä ja pörheänä se hirnuili kaikille äänille, mitä sattui kuulemaankaan. "Så ja... Kaikki hyvin, tää on nyt sun koti."
Ilpo alkoi roudata Roon tavaroita sisälle talliin, joten seurasin hänen perässään ja aloin metsästämään tyhjää karsinaa Roolle. Tallissa vaaleahkon ponin karsinalla seisoi kaksi tummahiuksista naista, jotka kääntyivät katsomaan minua ja Roota.
"Onkos se Roo?" lyhyempi hiuksinen nainen sanoi ja asteli kättelemään minua.
"Joo on. Sandra Mäkelä" esittäydyin paiskatessani kättä Pauliinaksi ilmenneen naisen kanssa. Hän oli siis tallin omistaja.
Pauliina vilkaisi olkansa taakse ja totesi viittoen kädellään: "Tuo, tuo ja tuo karsina on vielä vapaina, et sie voit valita niistä mihi sie haluut Roon pistää."
Roo sai oman karsinansa sosiaalitilojen vierestä (ergonomiaa ajatellen, piti olla lyhyt matka kantaa päivittäin painavaa satulaa heh) ja pian Pauliina tulikin jo tuomaan sille iltaruuat. Roo rauhoittui heti ruokaa nähdessään ja kun kaikki sen kamppeet oli roudattu omille paikoilleen, päästiin vihdoin lähtemään kotiin nukkumaan. Tuun nukkumaan varmaan kaks päivää putkeen tän väsymyksen takia!
|
|
Sandra
hieman tutumpi naama
Posts: 20
|
Post by Sandra on Oct 28, 2017 11:21:36 GMT
Tiina Hongiston estevalmennuslauantai 28.10.2017
Heikko lumipyry kirvoitti lauantaiaamun säätä ja sai olla onnellinen, että nastarenkaat oli jo vaihdettu Audin alle. Täälläpäin ei vielä ensilumi ollutkaan satanut, joten suurinosa ajeli vielä kesänakeilla ja sen näki liikenteen sekavuudesta; osa hissutteli mummovauhtia eteenpäin ja toiset olivat poikittain jokaisessa mutkassa. Parhaani mukaan väistelin näitä maantiepaiseita ja ohitin kaikki vähäänkään epäilyttävän oloiset sankarit, niin eivät päässeet ainakaan minun matkaani hidastamaan. Valmennus oli sovittu jo aamukymmeneksi, joten aikaa ei ollut hukattavaksi.
Hongiston Tiinan olin huomannut Facebookin hepparyhmästä ja hänen kanssaan oli sovittu tärskyt tälle päivälle Huttulaan. Pistin Roon pikapikaa kuntoon, jonka jälkeen lähdettiin erittäin epäedustavan näköisinä puolimärällä hevosella maneesiin.
Maneesissa loppuverkkaa ratsastivat vielä se kimo poni ja sen omistaja, mutta he olivat ilmeisesti lähdössä pian alta pois. Esittäydyttyäni Tiinalle kerroin sille meidän heikkoudet Roon kanssa esteillä ja alettiin pohtia sopivaa tehtävää sen perusteella. Mulla oli ollut vaikeuksia saada Roota käännettyä ulkopohkeella, kun Roo tuntui vain puskevan pohjetta vastaan ja siitä johtuen käännökset levähtivät aina tarkoituksettoman laajoiksi. Samoin Roota oli vaikea saada mahtumaan pieniin esteväleihin, sillä se painoi menemään hirveässä imussa aina esteeltä toiselle.
Verrytellessäni Roota kevyessä ravissa Tiina rakensi esteitä pitkin maneesia, kolmen esteen sarjan pitkän sivun sisäpuolelle ja yhden okserin lävistäjälle. Kolmen esteen sarjalla oli ensin puomi, pysty, kolme laukka-askelta, pienempi kavaletti, kolme laukka-askelta, puomi ja n. 110cm pystyeste. Lävistäjällä oleva okseri oli korkeudeltaan noin metrikaksikymmentä. Korkeuksien puolesta ei pitäisi olla ongelmaa, sillä Roo on Ruotsissa hypännyt metrikolmenkympin ratoja ja kotona on menty paljon isompia yksittäisiäkin esteitä. Haastavuutta tehtävään toi kolmen laukka-askeleen mahduttaminen edellä mainittuihin väleihin.
Kun Roo tuntui hyvältä, alettiin tulemaan laukassa kahdeksikkoa niin, että hypättiin sarjan keskimmäinen este vinoilla teillä. Kahdeksikko oli aika pieni ja mun piti kääntää sitä pelkällä pohkeella, eikä turvautua tiukan paikan tullen sisäohjaan. Varsinkin ensimmäisen hypyn jälkeen Roo alkoi puskea ulkopohjetta vasten ja teistä tuli tosi huonot kun ei tullut hyviä lähestymisiä. Tiesin, että pienellä raipan muistutuksella se herkistyisi ulkopohkeelle, mutta takaraivossa kolkutti ajatus siitä, että Roo tapasi pukitella aina saadessaan raipasta.
"Kahdeksikolla pysytään niin kauan, että susta tuntuu, että se hevonen on sun avuilla ja että se kääntyy siitä ulkopohkeesta" Tiina sanoi tomerasti maneesin keskeltä.
Roo jäi useaan otteeseen ristilaukalle kavaletin jälkeen ja jouduin siirtämään sen raviinkin. Niin pitkään, kun Roo ei ollut täysin mun avuilla, mä ratsastin tosi pientä ja hidasta laukkaa. Heti kun tuntui, että Roo enää vastustellut, eikä enää vetänyt vastaan ja kulkenut alakaula vahvana, annoin sen kulkea rennommin eteen ja ottaa vähän isompaa laukkaa. Roota ärsytti ihan suunnattomasti pienessä kasassa laukkaaminen ja se esittikin mielipiteensä laukanvaihdoissa aina pienillä pukeilla!
"Nyt kun Roo on vielä nuori eikä se hirveän hyvin osaa, tai ehkä jaksa, lyhentää itseään, niin nää puomit on tosi tärkeessä osassa tätä tehtävää. Ne vähän kuin pakottaa sen tulemaan tiiviimmässä kasassa esteelle, eikä anna sille mahdollisuutta juosta tän tehtävän läpi" neuvoi Tiina. "Hyvä, taputa. Aletaan tulemaan tätä sarjaa."
Sarjalla Roo tapasi mennä puomilta ekalle esteelle vähän ahtaasti, jolloin tokalle esteelle jäi tilaa ja koska tokalle esteelle eli kavaletille oli niin hyvin tilaa, tuli se auttamatta vähän pitkälle kavaletilta jolloin vika väli jäi taas lyhyeksi. Mun piti joka kierroksella ajatella, että mun pitää jo niitä ensimmäisiä välejä ratsastaa vähän lyhyemmiksi, jotta sillä jää tilaa hypätä sinne viimeiselle esteelle, joka oli tästä sarjasta se isoin este.
"Vähemmän ylävartalolla mukaan!"
"Terävät pidätteet! Ja oikeeseen aikaan. Nyt sä jäät pidättämään liiaksi, sen pidätteen pitää tulla just sillon kun hevonen on ponnistamassa takajaloille."
Seuraavaksi lisättiin tehtävään vielä lävistäjällä oleva okseri, joka tultiin suoraan sarjan jälkeen. Parin kerran jälkeen jätettiin sarja pois ja keskityttiin pelkkään okseriin jonne lähestyttiin tosi pienestä kaaresta. Kun Tiina huomasi Roon turtuneen tasaiseen ulko-ohjaan kaarteissa, hän neuvoi mua ottamaan ulko-ohjalla terävämpää otetta "irti ja ylös". Roo kääntyi näin huomattavasti paremmin ja okserille tuli pari ihan nappihyppyä!
|
|
|
|
Post by Pauliina on Oct 28, 2017 14:10:56 GMT
Ei tosiaankaan itseäni houkuttelisi ajaa päivässä pääkaupunkiseudulle ja takaisin, kyllä siinä saa olla istumalihaksia ja kärsivällisyyttä! Hyvä että pääsitte kuitenkin perille ehjinä ja tämän aamun valmennuskin näytti tuottavan tulosta - mahtavaa, että olette kotiutuneet ilmeisen hyvin! Tiina vaikutti myös erittäin pätevältä ja olen hänestä aiemminkin kuullut (vain hyvää!!), hänestä kuulosti olleen apua ja toivottavasti näette häntä uudemman kerran  |
|
Sandra
hieman tutumpi naama
Posts: 20
|
Post by Sandra on Oct 29, 2017 14:05:36 GMT
Humiseva harjusunnuntai 29.10.2017
Kontiolahdella lumi ei vaan tahtonut jäädä millään maahan. Pientä lumisadetta oli tullut jo pari päivää putkeen, mutta maahan laskeutuessa lumihiutaleet sulivat välittömästi. Toisaalta tilanne oli otollinen maastoreissulle, jossa pystyi vielä huoletta painelemaan ravia ja laukkaa liukastelematta.
Bobby oli aika veikeän näköinen talvikarvassaan, plus että kyseinen sekakarvainen väri taisi olla aika harvinainen laatuaan. Bobbyn omistajan, Emman, kanssa viestiteltiin jo aamutuimaan että lähdetään päivällä yhdessä maastoon - joten tässä sitä nyt sitten oltiin. Me mentiin Roon kanssa edeltä isompana eli auttamatta reippaampana ratsukkona, ja Bobby ja Emma ottivat perässä välimatkaa aina aika ajoin ravilla kiinni.
"Nyt taas valuu!" huudahti Emma takaa ja osoitti Roon pepun päällä roikkuvaa enkkuvilttiä.
Riuhtaisin vilttiä takaisin keskemmälle huokaisten. "Perhana jos se ei nytkään pysy, niin laukassa se ainakin tippuu..." kirosin.
Harjulle kävellessä höpöttelimme lähinnä hevosista; se oli helppo tapa aloittaa keskustelu uusien tuttavuuksien kanssa, kun ei menty millään tapaa henkilökohtaiselle tasolle eikä kysytty liian kiperiä kysymyksiä. Emmakin varmasti arvostaisi jos tietäisi mistä säästyi, kun ei alettu puhumaan miehistä ja parisuhdeongelmista... Niitä nimittäin mulla riitti, mutta kestääkseen niiden kuuntelua olisi Emmalle pitänyt tarjota viinilasillinen siitä hyvästä. Ehkä me lähdettäisiin joskus lasilliselle, niin voitaisiin tutustua toisiimme paremmin ihan oikeasti ihmisinä, eikä vain tallilaisina!
Perille päästyämme maisemat oli aivan upeat (siitäkin huolimatta että sää oli harmaa ja lumisade heikensi huomattavasti näkyvyyttä). Mutta voin vain kuvitella miltä tuo maisema näytti kesällä, kun sininen vesi kimmelsi mäntyjen seasta ja ainoa ääni mikä täällä kaikui, oli käen kukunta. Espoosta tulleena ei olisi uskonutkaan Suomesta löytyvän näin rauhallista ja kaunista paikkaa. Mä kun luulin että Gumbölen maastot oli priimaa. Eli espoon kaverit jos näette tämän niin tulkaa oikeesti käymään. Ette pety.
Eihän siinä voinu vastustaa kiusausta laukata harjua pitkin kun pohjakin näytti hirmuhyvältä ja tasaiselta.
"Ihan sellast rauhallista laukkaa sitten" huikkasin Emmalle ja annoin Roolle luvan laukata. Ulkopohje taisi lipsahtaa hippasen liian taakse, kun Roo lähti laukkaan ison pukin saattelemana ja muutama ensimmäinen askel oli kaikkea muuta kuin rauhallista ja hallittua. Roo laukkasi korvat hörössä eteenpäin hyvin maltillisesti ja uskaltauduin jopa ottamaan siinä samassa videokuvaa - voi kun sen vain pystisi tähän liittämään! Bobbykin näytti olevan mielissään hitaammasta temmosta, kun se ehti ottaa matkaevästä jokaisesta ohitetusta puskasta.
"Ois itekki pitäny ottaa eväät!" Emma naureskeli siirtäessään Bobbyn raviin.
"Joo ens kerral otetaan ja tehdään semmonen pitempi lenkki et pysähytään vaik johonki laavulle" vastasin.
Jatkettiin rantaviivaa pitkin koko niemen ympäri, lukuisien mökki- ja asuinrakennusten ohi (toivoen että tällä tiellä sai tosiaan ratsastaa, eikä kukaan tulisi raivoamaan), josta lopulta päädyimme epäilyttävän oloiseen pikkukylään. Kylä oli täysin autioituneen näköinen, sillä sammalta kasvoi rakennusten katoilla ja missään ei näkynyt ristinsieluakaan. Mutta täällä oli kuitenkin "Kaisan kauppa"- niminen elintarvikekauppa, jonka edustalla oli pihakalusteitakin, ja pieni sininen majatalo - eihän tämä siis autio voinut olla?!
Oli aavemaisen hiljaista.
"Missä me oikein ollaan?" tuumi Emma.
Samassa yhden rakennuksen takaa kurkkasi tuulipukuinen mies. Hän jäi seisoen tuijottamaan meitä, eikä hievahtanutkaan, vaikka hevoset säpsähtivät nähdessään miehen. Yritin rauhoitella Roota, mutta se steppasi eteenpäin silmänvalkuaiset vilkkuen.
"Mä en tiiä mut mul on tosi outo fiilis tästä nyt... Lähetään kotiin"
"No mutta mistä me mennään? Ei me voida takaisinkaan kääntyä kun me ollaan tultu tähän suuntaan jo tunti. Ehtii tulla pimeää jos lähetään samaa reittiä" Emma pohti.
Pysäytin Roon. "Hei anteeks, tiiätteks te mistä pääsis nopeimmin takas isommalle tielle?" esitin kysymyksen jännityksestäni huolimatta tälle oudolle tuijottelijalle ja jäin odottamaan vastausta. Roo ei kuitenkaan tahtonut odotella, vaan pyöri ympyrää ja oli hirveän levoton. Käänsin katseen Roosta takaisin mieheen. Hän ei puhua pukahtanutkaan. Hän vain tuijotti.
Mua alko jo vähän ärsyttämään tommonen. "Hmphhh, okeeeeei. Kiitos avusta." tiuskasin ja ohjasin Roota eteenpäin.
"Mitä helvettiä" Emma kysyi ravaten Bobbyllä jälleen Roon perään.
"En mä tiiä. Haluun pois täältä"
Tämän karmivan pikkukylän läpi kulki vain yksi tie, jonka varrella kaikki rakennukset olivat, joten ainakin täältä oli helppo löytää pois. Emma kääntyi vielä viimeisen talon kohdalla kaatsomaan taakseen, ja mies tuijotti meitä edelleen. Täysin samassa paikassa, kädet tiukasti puuskassa.
Lopulta myös isompi autotie löytyi ja ehdittiin takaisin tallille ennen kuin ulkona oli säkkipimeää.
Illalla ennen nukkumaan menoa käytiin Emman kanssa vielä kiivasta Whatsapp-viestittelyä päivän tapahtumista. Mikä juttu tää oli? Joku karmiva nuclear city vai? Kuka se mies oli ja miks se oli niin outo - miks se ei puhunu mitään? Uskallettaisiinkohan me joku päivä lähteä sinnen vielä uudelleen selvittämään asiaa...
|
|
Sandra
hieman tutumpi naama
Posts: 20
|
Post by Sandra on Feb 11, 2018 13:16:34 GMT
Kenties alttarille kohtalomme viesunnuntai 11.02.2018
Pitkän jääkauden - eli kauden, jolloin maata peitti kaikkialla peilikirkas ja kivikova jää - jälkeen oli Kontiolahdellekin saatu pysyvä ja paksu lumikerros. Pakkanen oli pysynyt siedettävissä rajoissa ja aurinkokin oli näyttäytynyt muutamaan otteeseen. Toki tämä jääkausi ei juurikaan vaikuttanut elämään Huttulassa, mutta maneesittomilla talleilla oli varmasti hypitty riemusta säänmuutoksen suhteen. Viime kuukaudet oli Roon kanssa otettu aika iisisti, ei oltu käyty loppuvuonna enää kilpailuissa eikä oikeastaan valmennuksissakaan. Höntsäiltiin oikein kunnolla. Maastoon olisin monesti halunnut, muttei oikein tahtonut sopia aikataulut kenenkään kanssa yhteen - eikä yksin uskaltanut enää lähteä viimeisimmän reissun vuoksi.
Huttulassa asiakaskunta oli vaihtunut tyystin, maailman suloisin poni Nasukin oli jatkanut matkaansa muualle ja entisistä asukeista oli jäljellä enää vain Roo ja Bobby. Tai en mä noista suokeista mene vannomaan onko ne ollut täällä aikaisemminkin, ne on musta kaikki sen rotuiset niin samannäköisiä ja muutenkin suokit sulautuisivat harmaaseen seinään sutjakammin kuin mun mummon hiukset (no offence to anyone!!!)...
Samaan aikaan maneesissa tänään ratsasti nuori tyttö isolla voikolla. Tyttö ratsasti hyvin eleettömästi ja voikko kulkikin kauniissa muodossa kaula kaarella jokaisella ottamallaan askeleella. Tamma pärskähti ratsastajan pyytäessä sitä laukkaan ja he ylittivät hyvin hallitusti pienen okserin.
Tässähän ihan paineet kasvavat, ajattelin kun aloin verrytellä Roota. Mulla oli paha tapa alkaa yliratsastamaan kun tiesin jonkun seuraavan ratsastustani tai kun halusin hevosen kulkevan erityisen hyvin. Nytkin Roo heittäytyi etupainoiseksi ja tasapainotti itseään painamalla ohjille. Se puri kuolainta vasten kun yritin tehdä nostavia ohjasotteita, jolloin oma käteni koveni ja soppa oli valmis. Roolla alkoikin pian kiehua ihan todenteolla, ja se alkoi protestoida ratsastustani pukittelemalla. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla pitämään itseni kyydissä.
"Jumaliste nyt Roo!" kirosin kun sain ruunan jälleen hallintaani.
Vähän aikaa purin huultani lievittääkseni kiukkua, jonka jälkeen ohjasin Roon loppukäyntejä kävelevän voikon viereen.
"Ootteks te muuttanu Huttulaan?" kysyin. Olipa muuten typeränkuuloinen lause. Olisi voinut jotain muuta tietysti keksiä jos välttämättä halusi mennä aloittamaan jutustelua.
Voikon ratsastaja nosti vikkelään katseensa pois puhelimestaan ja sujautti sen taskuunsa. "Joo ollaan, muutama päivä sit muutettiin" hän vastasi iloisesti.
"Vähän kiva! Onks toi sun hevonen niinku ihan harrastehevonen vai kilpailettekste myös?"
"Kyllä me kilpaillaan, tai ainakin aiotaan."
"Sittenhän me saadaan seuraa kisamatkoille, eikö niin Roo - eikö olis kiva ku ei tartteis yksin matkustaa...?" lässytin Roolle kuin pikkuvauvalle. Tämän siitä saa kun jännittää sosiaalisia tilanteita uusien ihmisten kanssa, puhun aivan mitä sylki suuhun tuo ja yleensä oon vielä tosi nolo kaikenkukkuraksi.
Voikon ratsastaja katsoi meitä vähän huvittuneesti, mutta totesi että kyllä kisaseura kiinnostaisi. Ennen kuin voikko, eli Greisa, lähti takaisin talliin, ehdittiin kertoa omista hevosistamme ummet ja lammet sekä miettiä tulevan kauden kilpailuja ja lisäksi sopia yhteinen maastoreissu.
"Kerroitko sille mitä kävi viimeeks ku mentiin maastoon sinne harjulle?" Bobbyn omistaja Emma kysyi, kun kerroin hänelle jutelleeni Greisan omistajan kanssa.
Koputin raipallani Emman päässä olevaan kypärään. "En tietenkään, tollo. Ei se varmastikaan tulis mukaan jos tietäis. Haluun kuitenkin saada sille asialle jonkun selityksen, joten me mennään sinne ens viikonloppuna"
Emma pyörähti näyttävästi ympäri. "No, onnea matkaan, mä en oo tulossa mukaan."
"Oothan", sanoin ja virnistin Emmaa kohti niin omahyväisellä ilmeellä kuin tällä naamalla oli mahdollista.
Kuulin Emman huokaisevan ja mutisevan jotain epämääräistä, jolla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Me (minä, Emma ja Greisan omistaja) palattaisiin Harjulle viikon kuluttua. Nyt saisi luvan selvitä, miksi se paikka sai mun ihokarvat nousemaan aina kun edes ajattelin sitä. Jotain vastauksia oli saatava, kuten; kuka oli se hämärä mies autioituneessa kylässä ja miksi hän käyttäytyi niin oudosti?
Ja jos joku pitäisi uhrata selviytymisen vuoksi, niin olisihan meillä se Greisa ja sen omistaja... (xD vitsi vitsi)
|
|
Sandra
hieman tutumpi naama
Posts: 20
|
Post by Sandra on Feb 19, 2018 10:36:18 GMT
Humisevan harjun paluumaanantai 19.02.2018
"Mä sanoin sille et mennää aamusta, mut sit se sano et se on töissä kahteen asti ja tulee sit töistä suoraan mut sen pitäs käydä kaupan kautta hakemassa eväät ja sit sil menee aikaa laittaa Greisa kuntoon niin mä lupasin laittaa sen täs ootellessa kuntoon ja pistää teeveden kiehumaan-..."
Emma oli papattanut vieressä taukoamatta ainakin vartin. Emma oli huolissaan siitä, että ehtisimme takaisin Huttulaan ennen pimeää eikä Greisan omistaja, Aurinko (kylläpä näillä karjalaisilla oli kummallisia nimiä), ollut vielä edes saapunut tallille.
Valkoinen karvakasa kasvoi kovaa vauhtia betonilattialla, kun klipperi surisi pitkin Roon lapaa. Kerrankin tuli odotteluaika käytettyä tehokkaasti, sen sijaan että olisi maannut puhelin kourassa satulahuoneen sohvalla Instagramia selaillen. Roolle olikin ehtinyt jo kasvaa aikamoinen karvavuori viime kuukausina kun se oli ollut kevyemmällä käytöllä.
Satuloituani Roon tallin ovi kolahti. "Moi! Onks Sandra ja Emma tääl? Mä tulin nyt!" Aurinko huhuili tallinkäytävän päästä. "Sori ku kesti, jouduin väistelemään tossa Kontioniemen risteyksessä jotain vanhaa miestä, joka vaan poukkoili keskellä tietä eikä halunnu päästää autoja ohi."
Emma sulki Greisan karsinan ja käveli tytön luo. "Siis olikse joku humalainen vai?"
"Ei, en mä usko että se humalassa oli. Eikä musta ollu vihanenkaan, ehkä sellainen eksyneen tai harhailevan oloinen ennemminkin", Aurinko jatkoi.
Emman silmät laajenivat hämmennyksestä. "Ja sä jätit sen sinne? Oliko sillä edes kunnon talvivaatteita? Mitä jos se oli karannu jostain vanhainkodista tai jotain, eihän se osaa enää takaisin!"
"Kypärät päähän tytöt, nyt mentiin!"
Me mentiin Roon kanssa ensimmäisinä, Greisa seurasi perässä ja Bobby yritti sinnitellä isompien perässä. Aika nopeasti hevoset siirrettiin kevyeeseen raviin ja annettiin lumen pöllytä perässämme samalla kun hevoset pärskivät ja koittivat oma-aloitteisesti nostaa laukkaa tuon tuosta. Mutta jos tässä nyt jonkinasteisella pelastusoperaatiolla oltiin, niin hankitreenaus olisi täysin toissijainen seikka.
Kolmikko pysähtyi risteykseen, jossa Aurinko kertoi nähneensä vanhan miehen. Nyt risteys oli kuitenkin tyhjä, ristinsieluakaan ei näkynyt mailla halmeilla. "Tässä mä sen näin, ja tohon suuntaan se oli menossa", Aurinko sanoi apeana. Mitä jos mies oli jo ehtinyt paleltua? Tai jos se oli loukannut itsensä?
"Hei tuolla menee jalanjäljet metsään!" huudahti Emma ja osoitti reippaalla käden heilautuksella tien toiselle puolelle.
Metsään toden totta menivät kengänjäljet, joiden päälle ei ollut vielä satanut lunta joten niiden täytyi olla korkeintaan päivän vanhat. Vierellä ei myöskään näkynyt esimerkiksi tassun jälkiä - tuskin siis koiranulkoiluttajasta oli kyse. Tässä kohtaa metsää ei edes mennyt polkuja. Miksi joku oli sitten mennyt sinne? Ja oliko se joku Auringon aiemmin näkemä mies?
"Seurataan niitä, tää on meidän paras johtolanka" sanoin ohjaten Roon puolenmetrin paksuiseen lumihankeen.
Jalanjäljet näyttivät pysähtyneen aina välillä puiden vierustalla, aivan kuin kulkija olisi jäänyt lepäämään aina paikkapaikoin. Alkoi tulla pimeää, eikä jalanjälkiä enää erottanut ilman puhelimen taskulamppua. Hevoset alkoivat myös tulla levottomammiksi pimeässä metsässä - etenkin Greisa, joka oli aivan uudessa ympäristössä. Se hikoili kuin pieni possu ja sen kuolainten pureskelun kuuli varmasti koko kylä.
Tovin jälkiä seurattuamme huomasimme saapuvamme vihdoin jonnekkin. Jonnekkin niin kovin tutun näköiseen paikkaan. Eikä aikaakaan kun jäljet ohittivat Kaisan kaupan, josta Emma ja Sandra tunnistivat heti palanneensa "Tsernobyl-kylään"... Mutta myös Aurinko tunnisti paikan.
"Eiks tää oo se vanha elokuvakylä?" Aurinko kysyi uteliaasti.
Kohotin Emmalle toista kulmakarvaani ja katsoin Aurinkoon. "Elokuvakylä...?"
"Niin se missä kuvattiin ennen paljon suomalaisia elokuvia ja telkkusarjoja. Tää ainakin näyttää siltä, koska toi Kaisan kauppa oli Karjalan kunnailla-ohjelmassa sillon kun se tuli. Ja Kontiolahti Uutisissa luki joskus vuosi sitten muistaakseni, että tää toiminta täällä on lopetettu ja nykyään ihan autioitunut. Sen on pakko olla tää sama."
"Totta" kommentoin.
"Ei tää niin iso kylä ole, että tänne montaa autioitunutta Kaisan kauppaa mahtuisi." Aurinko jatkoi.
Kaisan kaupan kulmalta alkoi erottua lämmintä valoa. Se valaisi nipin napin kaupan takapihan ja sen vierustalla menevän pihatien (niin että ne pystyi pilkkopimeässä metsässä erottamaan),ja jonne meidän seuraamat jalanjäljet näyttivät lopulta jatkuvan. Jalanjälkien päässä oli rapistunut, vihreämaalinen puutalo, jonka yläkerrassa paloi hento valo.
Hevosjoukkiomme perältä kuului ujo kysymys Bobbyn selästä; "Eikö tän kylän pitäny olla hylätty?"
Samassa valo sammui ja jähmetyimme kauhun määrästä paikoillemme. Kuulimme kuinka joku kiiruhti narisevia portaita alas kuin tuli hännän alla, pyörähti kierroksen olohuoneen ikkunalla ja saapui lopulta elovamaisen hidastetusti talon pääovelle.
Se oli se sama mies, johon olimme Emman kanssa törmänneet edellisellä kerrallamme täällä.
Ja Auringon mukaan myös se sama vanha mies, jonka hän oli nähnyt aiemmin päivällä hortoilemassa Kontioniementiellä.
Mua pelotti ihan saakelisti siellä pilkkopimeässä metsässä, varsinkin nyt kun se viimeinenkin valonkaje oli tältä niemeltä sammunut. Mun oli myös vaikea pitää Roota aloillaan, sillä se näki mörköjä joka puolella ja mun kädet täris kuin haavalehdet syystuulessa.
"Asutko sä täällä?" Emma kysyi korostetun itsevarmasti. Se oli kai Emman tapa peittää pelko. Pakkohan sitäkin oli pelottaa täällä!
Mies tuijotti meitä pitkään vastaamatta mitään. Lopulta hän sulki talon oven ja alkoi kävellä meitä kohden. Hevoset tosin olivat toista mieltä, eivätkä ne päästäneet miestä lähellekään. Mies pysähtyi suosiolla kauemmas ja tarkkaili meitä hievahtamattakaan.
"Onko täällä muita? Asutko yksin?" Emma jatkoi, vaikkei tuntunut saavan vastakaikua keskusteluun.
"Missä Leila on" mies sanoi haparoivalla äänellä, joka murtui lopussa.
"Leila? Kuka on Leila?" Aurinko komppasi keskustelua.
"Leila... Missä on Leila? Tekö Leilan veitte? Mihin te ootte vieny Leilan?" mies alkoi kiivastua. Hän otti askeleen eteenpäin ja korotti ääntään. "Te saatte vielä maksaa tästä! Te olette vieneet multa kaiken mitä mulla koskaan on ollut!" mies räyhäsi heristäen nyrkkiään. Mies potkaisi läheistä peltisaavia niin, että siitä lähti räjähdyksenomainen, pamahtava ääni.
Bobby säikähti miehen rähinöintiä niin, että sinkaisi takaisin sinne mistä olimme tulleetkin. Emman pidätteistä ei juuri ollut apua ja pian he katosivat pimeyteen. Näimme Greisan kanssa parhaaksi ratkaisuksi poistua paikalta Bobbyn tavoin, nyt kun mies alkoi käyttäytyä agressiivisesti.
"Anteeksi, me vaan yritettiin auttaa!" Aurinko huusi kohteliaat pahoittelut ennenkuin siirsi hevosensa laukkaan.
"Mutta ei yritetä toista, sen lupaan!" tuhahdin perään ja laukkasimme Roon kanssa Greisan perään.
Sen jälkeen ei enää katsottu taaksemme.
Uni ei tahtonut tulla tänä yönä. Kulutin aikaani vielä pitkälle yöhön selaamalla tietoja Kontiolahden historiasta ja tutkimalla vanhoja uutisia Kontiolahdesta. Paikkahan alkoi loppujen lopuksi vaikuttamaan kiinnostavammalta kuin mitä alunperin luulin.
Ja bum.
Siihen se pamahti ruudulle.
Kontiolahti Uutiset
Missä on Erkki? Katosi vanhainkodista - ei havaintoja (23.10.2017)
91-vuotias, ikäisekseen erinomaisessa fyysisessä kunnossa oleva mies on karannut Kontiolahden vanhainkodista. Erkki-niminen vanhainkodin asukas sairastaa Alzheimeria. Erkki katosi iltapäivällä ulkoilun aikana, eikä Erkistä ole tehty havaintoja katoamisen jälkeen. Erkillä oli katoamishetkellä sininen tuulipuku ja hän kantaa aina taskussaan kuvaa vaimostaan.
[Katso kuva.]
Havainnot Kontiolahden poliisille p. 05-67 09 345 tai sähköpostilla kadonneet@kontiolahdenpoliisi.fi
Napakymppi! Vai onko sittenkään? Voiko Erkki olla Tsernobyl-kylän salaperäinen vanhamies? Miten Erkki olisi selvinnyt useamman kuukauden omillaan, vähissä vaatteissa ja ilman rahaa? Niin tai näin, tästä olisi kerrottava Emmalle ja Auringolle heti aamulla... |
|
